Elokuvissa: Henkesi edestä

he

Kahden pariskunnan elämän kietoutumista toisiinsa kuvaava Henkesi edestä on yksi kotimaisten elokuvien vuoden merkkiteoksista. Petri Kotwican (Musta jää) ohjaus kaivelee ihmisen syvimpiä voimia, kun ihminen yrittää yhtäältä suojella itseään ja lähimmäisiään, mutta toisaalta tietää toimineensa yllättävässä tilanteessa väärin. Elokuvan keskeinen idea on se, että hyvää koko elämänsä ajan edistänyt ihminen saattaa vaistojensa varassa toimiessaan ollakin itsekäs. Edes ihmisistä parhain ei ole tältä pelottavalta sisäiseltä voimalta turvassa.

Elokuvan kansainvälisessä levityksessä käytettävä nimi Absolution paljastaa paremmin elokuvan toisen tärkeän teeman. Synninpäästö on usein parempi vaihtoehto kuin pitkittyvä salailu, joka johtaa vain ahdingon moninkertaistumiseen. Kun ei anna itselleen lupaa tunnustaa virhettään, ihminen alkaa tarttua viimeisiin sattuman rippeisiin ja uskoo, että kaikki voi ihmeen kaupalla kääntyä vielä hyväksi.

Henkesi edestä kertoo rakkaudesta, mutta kysymyksenä on sen jakautuminen itserakkauteen ja lähimmäisenrakkauteen. Pappina työskentelevä Lauri (Eero Aho) on tottunut lähimmäisenrakkauden puolestapuhuja, mutta yöllisellä tiellä tapahtuvan onnettomuuden jälkeen hän näyttääkin joutuvan melkoisen itserakkauden valtaan. Miehestä tulee tekopyhä, joka saarnaa ja valehtelee samalla paatoksella. Vaikuttaa siltä, että itserakkautta onkin helppoa naamioida lähimmäisenrakkaudeksi uskottelemalla itselleen tekevänsä asioita muiden edun vuoksi.

Elokuvan Lauri on yllättävän yksiulotteinen hahmo. Hän vain siirtyy hyvästä pahaan eikä tunnu lainkaan kärsivän omantunnontuskista. Toisaalta pahuutta kuvastavat hahmot sopivat Aholle, kuten nähtiin jo 8-pallossa. Omantunnontuskat onkin vieritetty elokuvassa Laurin vaimon Kiian (Laura Birn) niskaan. Olonsa helpottamiseksi hän alkaa tutustua onnettomuudessa pahasti loukkaantuneen miehen vaimoon (Mari Rantasila), joka ei tiedä miestään vahingoittaneen henkilöllisyydestä mitään.

Käsikirjoitus vie elokuvaa askeleittain tiukempaan suuntaan, mutta ongelmana on jatkuva tasapainottelu epäuskottavuuden rajalla. Jälkipuoliskolla käsikirjoitus tuntuu toteuttavan kaikki katsojan helpot arvaukset, mutta jättää onneksi herkullisia aukkojakin. Mietityttämään jäi ainakin se, mahtaako Eeron vaimo enää palata miehensä luokse, vai jääkö elokuvan alun onnettomuudesta tavallaan kaksi leskeä. Pienistä epäilyn hetkistä huolimatta käsikirjoitus onnistuu niin hyvin, että elokuvaa on ilo sanoa trilleriksi.

Erityisen hienoa elokuvassa on kameran käyttö. Kuvauksessa käytetään huomattavan paljon erikoislähikuvia, joihin luodaan eloa liikuttamalla kameraa nopeasti esimerkiksi henkilön käsistä kasvoihin. Tämän vastapainoksi ulkokuvissa kamera lentää usein taivaalla kuvaten varsinaissuomalaisia maisemia. Tyyli luo ahdistavuutta ja toimii erityisen hyvin Mari Rantasilan taidokkaan näyttelyn kanssa. Rantasila luo hahmon, jonka silmissä vaihtelee ilo, suru ja ryöpsähtelevä raivo. Intensiivisellä kuvauksella katsojaa ei päästetä pakenemaan tilanteesta hetkeksikään. Äänisuunnittelussa olisi ollut sen sijaan parannettavaa. Suomalainen tavallinen perheauto ei edelleenkään saisi kuulostaa amerikanraudalta.