Elokuvissa: The Imitation Game

The Imitation Game

Ihminen, sotasankari vai homoseksuaali. Vaiko sittenkin kone? Eipä sillä kai väliä, koska riippuu täysin hetkestä, minkä merkityksen kukin näistä saa. Tiedemies Alan Turingin elämästä kertova The Imitation Game uhkaa piirtää jälleen yhden kuvan lisää sosiaalisten taitojen puutteesta kärsivien nerojen sarjaan, mutta pelastautuu lopulta hyvän käsikirjoituksen ja näyttelijöidensä avulla.

Oscarin parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta voittanut Graham Moore on luonut loistavan tarinan, joka yllättää ulottuvuuksillaan ja loppua kohti kulkiessaan The Imitation Game muistuttaa harppomista huipulta toiselle. Salauksenpurkulaitteen rakentamista katsomaan tullut saa huomata sen olevan lopulta vain pieni osa elokuvaa. Tarina muistuttaa nerouden taakasta, mutta löytää uuden lähestymistavan. Vaikka sodan lopettava pelastus onkin käsillä, ei siltikään vältytä ihmishenkiä vieviltä päätöksiltä, sillä logiikka ei tottele inhimillisyyden vaatimuksia. Neron mieltä vaivaava kysymys, olenko ihminen vai kone, tunnetaan edelleen Turingin testin kautta, jossa koneen älykkyyttä arvioidaan sillä, huomaako tuomarina toimiva ihminen keskustelevansa koneen kanssa.

Joissain arvioissa elokuvaa on kritisoitu sodan teemalla ratsastamisesta, mutta Enigma-koodin ratkaisemisen vaiheet sisältävät juuri ne hetket, joista saadaan aikaan mielenkiintoinen elokuva. Kronologinen kertaus Turingin elämästä olisi ollut armottoman tylsää. Tarinaan on onnistuttu höyhenenkevyesti kirjoittamaan sisään huomattavasti sota-aikaa pidempi ajanjakso. Lisäksi lähes huomaamattomia, mutta hykerryttäviä yksityiskohtia Turingista on piilotettu tarinan varrelle: esimerkiksi omenat ja varoitukset syanidin huolimattomasta käsittelystä ovat melko selkeitä viittauksia Turingin 1954 tapahtuneeseen kuolemaan.

Elokuvan suurin tähti on luonnollisesti Benedict Cumberbatch Turingin roolissaan. Oli yllättävää, että Oscar jäi häneltä saamatta, sillä Cumberbatch rakentaa hahmonsa tarkasti pienin elein ja etenkin äänenpainoin. Naispääosan Keira Knightley on hänkin uskottava, mutta voi olla oikein sanoa, että hän on tässäkin elokuvassa roolissa, jota häneltä odotetaan. Yllätyksetöntä, mutta ei missään nimessä huonoa.

Elokuvan monien aikatasojen havainnointia helpotetaan vuosiluvuilla, mutta välillä ajankulku tuntuu sekavalta. Esimerkiksi Turingin ideoiman laitteen kehittäminen kesti oikeasti vuosia, mutta elokuvassa aika tuntuu helposti päiviltä. Vasta kun Turingin tiimi saa viimeisen kuukauden lisäaikaa ja katsojan mieleen palautuu toisen maailmansodan todellinen kesto, Turingin työn viemä aika saa oikeat mittasuhteet.

Salista poistuessa suru valtaa katsojan, sillä neron tuho on lopussa vaikuttavasti läsnä, mutta sillä ei elokuvassa sorruta herkuttelemaan. Samalla korostuu – taas kerran – sodan järjettömyys. Vaikka natsien kukistaminen on taatusti tuonut maailmaan paljon hyvää, ei voittajavaltakaan silti täydellinen ollut. Britannian homomiehille vielä 50-luvulla suorittamat kemialliset kastraatiot olisivat varmasti saaneet natsien hyväksynnän.