Tapahtui virhe: jaoin ajattelematta

Sosiaalisen median suurin vika on se, että se on tehnyt meistä höyrypäisiä jakonappien klikkailijoita. Ennen kun ehdimme ajatellakaan kriittisesti uutisen tai kaverin kirjoittaman päivityksen sisältöä tai todenperäisyyttä, on viesti päässyt jo levitykseen. Tyhmimmillään tämän käytöksen hedelminä Facebookissa kiertävät tarinat, joissa aina lähettäjän kaverille on sattunut jotain jännittävää. Tästä ilmiöstä oli esimerkkinä tapaus, jossa useat ihmiset jakoivat totena keksittyä tarinaa maahanmuuttajien saamista eduista hammashuollosta. Jokainen kertoi tarinan omanaan ja seuraajakunta villiintyi.

Pidän itseäni melko kriittisenä lukijana ja jakajana, mutta välillä tapahtuu selkeitä jakomokia. Viimeisin oma mokani oli mennä jakamaan linkki toimittaja Jari Hanskan sydäntäriipaisevaan tarinaan siitä, miten eliitti ohjailee suomalaista toimittajaa ja suorastaan estää vapaata tiedonvälitystä. Pahinta oli, että jopa päätoimittajana työskentelevä henkilö oli mukana näissä sananvapautta rajoittavissa järjestelyissä. Järkyttävää! Mediaa seuraavaa yhteiskuntatieteilijää tämä luonnollisesti sykähdytti ja uudelleentwiittaus tuli suoritettua. Tällaisen viestin jaoin seuraajilleni:

En kuitenkaan tehnyt taustatyötäni riittävän hyvin. Suurin syy tähän oli se, että luotin Ylen sivuilta saamaani tietoon ja toimittajaksi esittäytyneen Hanskan ammattitaitoon. Se oli virhe. Jos ette ole tutustuneet tarkemmin tapaukseen, ehdotan samaa työjärjestystä, johon minutkin taitavasti johdateltiin. Lukekaa ensin Hanskan näkökulma ja katsokaa vasta sitten Hanskan ja Susanna Kuparisen Porttikielto Poriin -minidokumentit. Järjestyksellä on väliä tässä ovelassa harhaanjohtamisen operaatiossa.

Somekohun nostattaminen onnistui Hanskan joukkiolta täydellisesti. Ensin aloitettiin näkökulmalla, joka antoi totuudesta poikkeavan kuvan Porin tapahtumista. Vasta sitten, jos ollenkaan, katsojat siirtyivät itse dokumenttien pariin. Dokumenttien katsomisen jälkeen monen mieli muuttui ja sympatiat siirtyivät haastateltujen puolelle. Tässä vaiheessa kohu oli jo pyyhkinyt somen yli, minkä epäilen olleen tekijöiden vakaa tarkoituskin. Tekijöiden nimet jäivät taatusti muistiin, mutta ei välttämättä hyvässä.

Mieleni tekisi poistaa koko uudelleentwiittaukseni, koska tunnen tulleeni huijatuksi. Hanskan työryhmä teki jotain muuta kuin journalismia, kuten Antti Mustakallio kirjoitti blogissaan. Kävikin ilmi, että Hanskan ja Kuparisen tyyli tehdä toimittajan työtä on vähintään erikoinen. Mitään keskustelua ei syntynyt, koska haastateltavilta tivattiin vain samoja kysymyksiä, joihin heillä ei ollut virkansa puolesta mahdollisuutta vastata. Kuparinen on työskennellyt samalla tyylillä aiemminkin, kuten tämä Image-lehden artikkeli hyvin osoittaa.

Jos toimittajan työ on sellaista kuin Hanska ja Kuparinen sen esittävät, olisin itsekin erittäin mieluusti ja topakasti ollut ”puuttumassa toimittajan työhön”. Olisin tehnyt sen sekä haastateltavan että ”toimittajien” esimiehen roolissa. On ihmeellistä, miten pitkään esimerkiksi Erkki Liikanen jaksoi kuunnella parivaljakon inttämistä. Kaiken lisäksi tultuaan häirityksi ruokapöydässä hän tarjoutui vielä haastateltavaksi hetkeä myöhemmin. Missä kohdassa toimittajan työtä siis estetään?

Tarinan opetus oli, ettei juuri mitään mielenkiintoista kannata jakaa ennen kuin ehkä seuraavana päivänä ja sittenkin vasta, kun on lukenut vähintään kaksi jatkojuttua samasta aiheesta tai tutkinut itse taustat. Tarkinkin lukija voi mennä lankaan, kun mediakentän tunteva toimittaja päättää tehdä Porttikielto Poriin -tyylisen vyörytyksen. Jopa kilpailevien viestinten kollegat ovat silloin vietävissä, kuten Twitter-kohusta saattoi päätellä. Mutta mihin me enää toimittajia tarvitsemme, jos heidän tarinoidensa oikeellisuuteen ei voi luottaa? Toivottavasti sekä media että some kehittyvät suuntaan, jossa nopeuden päihittää aina totuus. Tämä on muistutus myös itselle.