Bloggaaja menneisyytensä armoilla

Image-lehden numerossa 12/2014 kirjoitettiin aiheesta, jota jokainen bloginpitäjä on taatusti pohtinut: millä tavalla nämä kirjoitukseni voivat vahingoittaa minua tulevaisuudessa? Imagen jutussa esimerkkitapauksena oli ns. vuodatusblogi teini-ikäisen elämän myrskyistä ja siitä, kuinka kymmenen vuotta myöhemmin samat tekstit vaikuttavat sietämättömän lapsellisilta. Kirjoittaja huolestui, että tuntemattomalle ihmiselle nuo vanhat tekstit voivat muodostua ainoaksi kuvaksi kirjoittajasta.

Ensimmäiset blogimaailman edelläkävijät eivät saattaneet kuvitellakaan, että blogitekstit olisivat löydettävissä vielä vuosienkin päästä. Vasta myöhemmin nuorille alettiin hokemaan mantraa ”netistä et saa mitään pois”. Hokema on mennyt jo ehkä pelottelunkin puolelle. Kuinka paljon tuhoa itselleen voi aiheuttaa edes silloin, kun kirjoittaa hyvin henkilökohtaista päiväkirjatyyppistä blogia?

On totta, että blogi tarkoittaa jäljen jättämistä itsestään. Se on tavallaan kuin jalanjälki lumihangessa. Kerran painunutta jälkeä ei voi oikeastaan muuttaa ilman, että sitä huomattaisiin. Oma pieni pelastukseni taisi olla blogialustan valinnassa. Olen saanut piilotettua ne jutut, jotka nykyään vaikuttavat tyhmiltä ja yksipuolisesti kirjoitetuilta. Kaikillä bloggaajilla tätä mahdollisuutta ei ole. Jotkin palvelut antavat nimittäin julkaista, mutta julkaisujaan ei voi itse myöhemmin poistaa. Tämä onkin opettanut minulle varovaisuutta uusien palvelujen kanssa. Tärkein kysymys on, miten täältä pääsee tarvittaessa pois.

Ehkäpä paras tapa välttää vääristyneen kuvan antaminen on jatkaa bloggaamista ja muiden nettijalanjälkien jättämistä. Kerrotaan siis millaisia olemme nyt. Uskon ihmisten olevan laiskuuteen taipuvaisia myös nettielämässään. Nimen googlettaminen on kuin saisi pinon aikakauslehtiä kyseisestä henkilöstä. Monelle riittää päällimmäisten eli tuoreimpien lehtien selailu. Useinhan julkisuudenkin henkilöistä tulee mieleen ensimmäisenä hänen viimeisimmät saavutuksensa. Näin käy myös bloggaajalle: uusi lumi häivyttää vanhoja painaumia ja muiden katse osuu ensimmäisinä tuoreimpiin jälkiisi. Lopulta et olekaan aivan kykenemätön ohjaamaan muiden katsetta.

Lisäksi meidän teini-iässä ensimmäistä kertaa bloganneiden on syytä armahtaa itsemme. Jonkunhan pitää olla ensimmäinen, eikä tulevaisuutta voi ennustaa kovin tarkasti. Ja kuinka paha jättämämme jälki oikeastaan voi olla? Tuskin ketään voidaan moittia siitä, että hän on kirjoittanut rehellisesti nuoruuden ajatuksistaan. Tuskin kukaan merkittävässä asemassa oleva on niin kapeakatseinen, ettei tunne ihmisen kasvuprosessia. Jos vaikkapa työpaikkahaastattelussa vanhoja kirjoituksia käsitellään kielteisessä sävyssä, ei ehkä ole järkevää hakeutua tuolla tavoin ajattelevien esimiesten alaisuuteen. Puhumattakaan siitä, millaiseen yrityskulttuuriin kuuluu työnhakijoiden nimien googlettelu, sillä vanhoja kirjoituksiaan ei tarvitse CV:ssään tuoda esille.

Ehkä nettijalanjälkemme ei lopulta olekaan niin paha kuin kuvittelemme sen olevan.