Valoa alttarilla

Lauantaille ennustetaan ennätyksellistä kirkosta eroamista, otsikoi Helsingin Sanomat. Taustalla on arkkipiispa Kari Mäkisen myönteinen suhtautuminen tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Lauantaivieras-haastattelussaan Mäkinen sanoo, että nyt oma olemassaolo ja rakastamisen oikeus on tunnustettu, eikä enää tarvitse puhua meistä tai heistä. Mäkisen mukaan eduskunta ei päätä kirkon puolesta, mutta kirkon on pohdittava, mitä lain hyväksyminen sille merkitsee. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan Mäkinen ei ole suvaitsevien ajatustensa kanssa yksin, vaan papeista 60 prosenttia on täysin tai jokseenkin samaa mieltä siitä, että rekisteröityjen parisuhteiden siunaaminen tulisi sallia.

Mutta tämä eroaalto. Nyt se ei syntynyt kristillisdemokraattien lausunnoista, vaan kirkon sisäisestä debatista. Kun kuuluisaa rummutusta tuntuu olevan näinä viikkoina vähän kaikkiin suuntiin, on ehkä syytä esittää vastakysymys: voiko keskustelu kääntyä luterilaisen kirkon eduksi?

Ehdottomasti voi, etenkin sen suuren hiljaisen jäsenmassan keskuudessa. Nyt äänessä ovat ovet paukkuen lähtevät, mutta väittäisin monen luterilaisen myhäilevän tällä hetkellä tyytyväisyyttään.

Kirkko on osoittamassa, että se uudistuu ja toimii kuten saarnaa. Tällä on suuri merkitys etenkin niille jäsenille, jotka ovat olleet lähtemisen partaalla useita vuosia, mutta joille luterilainen kirkko on edustanut kunnioitettavaa instituutiota. Heille tärkeää ei ole ollut ehkä niinkään uskonto, vaan kirkon muu työ, johon panoksensa ovat vuosikymmenten aikana antaneet todellakin kaikenlaiset ihmiset.

Näiden jäsenten päässä on pyörinyt rippikoulusta opittu, että kirkon ovet ovat avoinna kaikille, mutta samalla on ollut suurta epävarmuutta siitä, onko asia oikeasti näin. Mäkisen lauseet ja papiston kanta luovat luottamusta, että näin todellakin on. Muutos on hidasta, mutta sitä on nähtävissä.

Kirkko, onnistuit ylipuhumaan jäämisen kannalle.