Elokuvissa: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja (Antti Litja). Kuva: Solar Films / Marek Sabogal.

Mielensäpahoittaja (Antti Litja). Kuva: Solar Films / Marek Sabogal.

Ennen kun vanha mies saa luvan siirtyä ajasta ikuisuuteen, on hänen selviydyttävä vielä yhdestä koettelemuksesta. Laho kellarin rappu lähettää kärttyisän ukon mökistään aikamatkalle dystopiaan, jossa nainen ajaa autoa ja elanto riippuu kaupankäynnistä neuvostoliittolaisten kanssa. Perunakellaria miniän maksamassa talossa ei ole, eikä maisteriopistosta valmistumatta jäänyt poika ole vieläkään oppinut nitkuttamaan Escortin kytkintä.

Kuunnelmista, kirjoista ja teatteristakin tuttua Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa saa nauttia nyt myös suurelta kankaalta. Tarina on kuin käänteinen kertomus nykyihmisestä, joka lähtee ”etsimään itseään” maaseudun rauhasta. Antti Litjan esittämä Mielensäpahoittaja tietää tarkalleen mitä on ja missä haluaa olla, mutta nyt hänen on totuteltava kiireiseen nykymaailmaan, jossa aikaa ei tunnu olevan tärkeille asioille, kuten räystäiden puhdistamiselle. Lisärasitteena on vielä Mari Perankosken roolihahmo, bisnesurallaan menestyvä miniä.

Kirjojen ja kuunnelmien tuomisessa valkokankaalle on riskinsä, joten katsojien lämmittelemiseksi tekijät ovat valinneet huumorin polun. Alussa elokuva ei tunnu pääsevän eteenpäin fyysiseen komiikkaan perustuvasta sähellyksestä, jolla korostetaan rasittavuuteen asti Mielensäpahoittajan siirtymistä täysin vieraaseen elinympäristöön. Terävä yhteiskunnan kommentoija tuntuu taantuvan säälittäväksi vanhaksi papaksi. Ohjaaja Dome Karukosken edellisiä luomuksia muistellen katsoja saattaa elätellä odotuksia Mielensäpahoittajan vakavasta ja dramaattisesta puolesta.

Mielensäpahoittaja ja miniä (Mari Perankoski). Kuva: Solar Films / Marek Sabogal.

Vähitellen monologien kautta Mielensäpahoittaja herää siihen loistoon, jota elokuvalta odotin. Nauru tarjoiltiin elokuvan alkupuolella ja draamaa sen jälkipuolella. Toki Mielensäpahoittaja töksäyttelee hauskasti läpi elokuvan, mutta tunnelman muutoksen aistii selvästi, kun pappa joutuu kohtaamaan uudelleen omia virheitään ja katsomaan, kun oma poika lähes toistaa niitä uudelleen.

Pitäisi pysähtyä, jotta katse tarkentuisi.

Elämykset sijoittuvat elokuvan loppuun. Etenkin Perankosken raivoamista on nautinnollista katsella, sillä harva näyttelijä pystyy vetämään uskottavasti läpi repliikin, jonka joka toinen sana on kirosana. Repliikittömän roolin tekee Mielensäpahoittajan emäntänä Petra Frey. Hänen hahmonsa on mystinen. Emäntä on selkeästi tärkeintä, mitä Mielensäpahoittajalla on, vaikka mies ei sitä oman väitteensä mukaan osaakaan sanoiksi pukea. Mielensäpahoittajan ja emännän kohtauksissa Antti ”Pini” Hellstedtin kuvaustyyli pääsee hienosti esille.

Melko irrallisista hassuista hetkistä aletaan lopulta koostaa Mielensäpahoittajan syvempää sanomaa. Ehkä kyse ei olekaan siitä, millä aikakaudella itse kukin meistä elää, vaan siitä, miten suhtaudumme toisiimme. Jokaisella on tässä asiassa korjaamisen varaa. Vanhana ei pidä ajatella, että ennen oli paremmin ja nykynuorista ei ole mihinkään. Nuorena taas on hyväksyttävä se, että kaikki eivät tarvitse älypuhelinta tai hipaisupainikkeilla varustettua mikroa ollakseen onnellisia. Jokaisen miehen ei tarvitse osata rakentaa taloa, vaan pullan leipominen lasten kanssa on yhtä tärkeä taito. Oma voi olla hyvä ja jopa ylivertainen, mutta sitä ei pidä tuputtaa toisille.

Mielensäpahoittajakin tuntuu leppyvän lopussa osallistuvan isoisän rooliin. Vaikka hän ymmärtääkin poikansa perhettä uudella tavalla, hänen ei silti tarvitse luopua omista periaatteistaan, ajatuksistaan ja ihanteistaan. Aikakausien välillä ei voi tehdä vertailua ”parempiin” tai ”huonompiin”, sillä on vain, noh, erilaisia aikakausia. Joskus vain pitää päästää irti voidakseen tarrata kiinni johonkin uuteen. Mielensäpahoittajakin saa palata emäntänsä luokse kuvaputkitelevision ja puoli yhdeksän uutisten ääreen. Mutta kuka tietää, ehkä hän katsoo uutisia koettelemuksen jälkeen myös tabletilta lastenlastensa kanssa.