”Viimeisenä tulee anteeksianto”

Helsingin Gay-teatteriyhdistyksen viihdytyskiertueeksi nimetty vierailukierros isoimpiin kaupunkeihin piipahti Jyväskylässä kuluneella viikolla Viinakortti-esityksen kanssa. Sami Hilvon samannimiseen romaaniin perustuva näytelmä hyppii ajassa. Nelikymppinen Mikael elää isoäitinsä hautajaisten aikaa, kun toisessa todellisuudessa miehen isoisä miettii ystävänsä kanssa, mistä suunnasta venäläiset mahdollisesti tulevat. Kahden maailman välille yhteyden luovat isoisä Urholta ja tämän ystävältä Toivolta jääneet sodan aikaiset päiväkirjat ja kirjeet. Ne paljastavat Mikaelille miesten käymän todellisen sodan ─ sen sisäisen.

1241702_10151845281830827_1909993782_nToivon ja Urhon roolit näyttelevät Juha Ukkola ja Simo Karhula. (Kuva: Juhani Rummakko / HGT)

Eri aikakaudesta huolimatta Mikael huomaa olevansa isoisänsä kanssa samanlainen. Puuta ei saa pakottaa muodostumaan vastoin sen omaa taipumustaan. Sekä Urho että Mikael ovat muotoutuneet juuri sellaisiksi kuin ovat, mutta isoisän aikaan homomiehen oli taivutettava itseään ”toimimaan oikein”, eli perustamaan perheen. Yhteiskunta loi paineen, jota tarina tuo taitavasti esiin ammattien kautta. Toivo lääkärinä, joka ei osaa parantaa sairauttaan ja Urho poliisina, joka rikkoo lakia olemalla oma itsensä.

Sota tuo miesten suhteeseen oman leimansa, vaikka näytelmässä sota onkin vain yksi ajanjakso Toivon ja Urhon tarinassa. Sotakuvaus Viinakortti ei varsinaisesti ole, vaan miesten tarina on ansaitusti keskiössä. Homomiehet sotilaina -teeman syvällisempää käsittelyä olisi voinut odottaa oheismateriaalien ja ennakkotietojen perusteella. Aikaa sodankäynnin kuvaukselta vievät sekä Mikaelin tarinan kuljettaminen että pyrkimys kertoa lähes koko isoisien elämäntarina.

Esityksen yllättävät tanssikohtaukset korostavat sodan järjettömyyttä. Sama vaikutus on sillä, että talvi- ja jatkosodat eletään hyvin nopeassa tahdissa. On ehkä hieman kiire kertomaan miesten myöhemmistä vaiheista. Jostain ylhäältä tulee vain käsky lähteä sotaan ja lopulta radiosta kuuluu tieto rauhan tulleen jälleen. Järjettömyys antaa mahdollisuuden myös halpamaiselle tapahtumien arvon nollaamiselle: eihän miesten välisiä suhteita olisi tapahtunut ilman sodan rankkaa ilmapiiriä. Elämän jatkumisen epävarmuus saattoi ehkä auttaa suhteiden synnyssä, mutta kuten näytelmä osoittaa, sota oli Toivon ja Urhon tarinassakin vain yksi taistelu.

Ilmeisesti 90-lukua näytelmässä elävällä Mikaelilla samaa painetta perheen perustamisesta ei enää ole, mutta onnelliselta ei vaikuta hänkään. Hänen roolinaan onkin olla tulevaisuuden hahmo, sillä mennyt on nyt käyty läpi ja Mikael voi aloittaa oman elämänsä isovanhemmiltaan jääneessä talossa. Mikaelin hahmo toimii tarinassa samalla hajottajana ja rakentajana, kun hän yhtäältä ravistelee totuutta esiin ja toisaalta luo mahdollisuuksia sisäiselle sovulle totuuden kautta.

Tarina on kahden perheen yhteinen. Toivon ja Urhon välinen suhde on tiedossa, mutta kukaan ei siitä voi puhua. Jälkikaikuja kumisee vielä toisesta sukupolvesta, joka on oppinut kategorisesti kieltämään itsensä. Kirjeet toimivat totuutena menneestä ja Mikaelin tehtäväksi jää päättää niiden käytöstä. Näytelmän aihepiirissä lopullisinta ei ole edes kuolema, sillä synkkä salailun pilvi perheiden yltä ei poistu edes hautajaisten jälkeen. Mikael sentään saattaa jo taistella melko avoimesti kulissien rakentamista vastaan. Tosin alkoholin voimalla, mikä tuntuu olevan kaikkia hahmoja yhdistävä tekijä. Sotilaiden lesket opettavat, että kuolema ei ole kaiken päätepiste, vaan anteeksianto.

Menneisyys elää ja auttaa kasvuamme, mutta sadon korjaisimme itse.

Näytelmä noudattaa tarkkuudella kirjan tapahtumia. Nopeasti vaihtuvat kohtaukset eri aikakausina hämmentävät aluksi, vaikka kirjassa ne tuntuvat luonnollisilta. Tekstiä lukiessa kun pystyy aina pysähtymään, mitä teatteriesityksen aikana ei voi tehdä. Vaikka kohtausten järjestystä onkin muutettu lavalle paremmin sopivaksi, jäin silti kaipaamaan vielä rankempaa yksinkertaistamista. Mikaelin lukuisat sukulaiset, vaikkakin mainiosti näytellyt, eivät avaudu paneutumatta ensin Hilvon tekstiin. Toisaalta ehyen kuvan saa aikaan lukemalla kirjan teatteriesityksen jälkeen. Tähän tapaan kannustaa se, että Hilvon teosta myytiin pokkarina näytelmän väliajalla. Hyvä idea kunnioittaa alkuperäisteosta, vaikka teatteriesityksen pitääkin pystyä olemaan itsenäinen kokonaisuus.

Kiertueelle lähteminen on loistava tapa tuoda teatteria myös Helsingin ulkopuolelle. Valitettavasti silloin esityspaikat on valittava huolellisesti, eikä Jyväskylän Ilokiven alakerta oikein täytä kunnollisen teatterilavan kriteerejä. Viinakortissa katsojan kannalta hankalalta tuntui ainakin tallennettujen taustaäänien ja näyttelijöiden puheen sovittaminen yhteen. Harmillista oli myös se, että jälkimmäistä esitystä seurasi vain viitisentoista katsojaa, vaikka näytelmä sai huomiota myös paikallislehdessä. Tarina itsessään ansaitsee tulla nähdyksi laajemminkin, sillä HGT ei sorru tuputtamaan. Asiat tehdään selväksi tyylillä, jonka ei pitäisi pahoittaa keskiverron teatterikävijän mieltä. Suvaitsevaisuus toimii aina kahteen suuntaan ja Gayteatteri onkin löytänyt oman tapansa kertoa vaihtoehtoisia näkökulmia historiaan.