Teatterissa: Tarpeettomia ihmisiä

Herkempi voisi kysyä, mikä masokismin muoto on se, että haluaa antaa pois euroja ja saada vastineeksi hieman pöllämystyneen olon ja epämukavan tunteen vatsanpohjaan koko viikonlopuksi. Ja mitä ihmeen sadismia on puolestaan se, että tätä tunnetta pitää vielä hehkuttaa muille, jotta heille kävisi samoin.

Kai se on sitä onnistuneen teatteriesityksen taikaa. Jyväskylän kaupunginteatterin tulkinta Tarpeettomista ihmisistä on kotonaan pienellä näyttämöllä. Katsojat istuvat hahmojen tarinan keskelle ja intiimi kohtaaminen on valmis. Teatteriesitykseltä on väkevä suoritus, kun yleisöstä kuuluu uloshengitysääniä valojen sammuessa kohtausten välillä. Intensiiviset tilanteet saavat koko kehon jännitykseen. Teknisestikin suoritus on kiitettävä. Ainoastaan jotkut hieman väärin ajoittuneet ja siksi kuulumattomiin jääneet repliikit ottivat korvaan.

Työttömän elämä on tasan 500 päivää pitkä. Se on ansiosidonnaisen päivärahan kesto. Mitä tuona aikana voi tapahtua on kysymys, johon Reko Lundánin teksti antaa yhden tulkinnan. Karista tulee omien sanojensa mukaan työttömyyden kovaa ydintä, kun firma irtisanoo pitkäaikaisen duunarinsa. Työttömän mitäänsanomaton arki iskee. Alun kova uho lakkaa pian ja miehestä tulee esiin uusi puoli. Hauras Tuula-vaimo kokee sen jälkeen kovia, mutta ei halua lähteä, koska onhan parilla pieni lapsikin.

Toinen mieshahmoista, Petri, on puolestaan tukehtumaisillaan työhönsä opettajana ja rooliinsa mallikansalaisena. Petrin matkusteleva vaimo ei kuvioissa pyöri, mikä antaa miehelle syyn katsella nuoremman Sonjan perään. Alkaa erikoinen on-off-suhde, jota Sonjakin kestää hädin vain vielä suuremman pahan eli yksinäisyyden pelossa. Kummankin miehen seksuaalinen turhautuminen tulee ehkä liiankin alleviivatusti esiin.

64234_IMG_4350Petri (Joni Leponiemi) ja Kari (Henri Halkola). Kuva: Jyväskylän kaupunginteatteri/Riku Suonio.

Mikä tekee heistä kaikista tarpeettomia? On lapset, jotka tarvitsevat vanhempiaan ja puolisot, jotka tarvitsevat toisiaan. Luulisi helposti, että tuollaisessa tilanteessa ihminen juuri ymmärtää arvonsa. Kauhuksemme, tai hyvän tarinan onneksi, ihminen ei ole järkevä. Tarpeettomuus on yhteiskunnallinen konstruktio, jonka osaksi työtön – tai yhtä hyvin sinkku tai lapseton – voi tahtomattaan joutua. Tarpeettomuuden tunne on niin armoton vankila, että se alkaa tuhota ihmistä. Pari vuotta riittää täydelliseen muutokseen ja raunioitumiseen.

Lundánin luoma muunnelma venäläiskirjallisuudesta tutusta tarpeettomasta ihmisestä on kutkuttava. Tarpeeton ei olekaan tässä tapauksessa aatelinen tai muu tarpeettomuuteensa syntynyt, vaan tavallinen kansalainen, joka syöksyy entisestä vahvasta yhteiskunnallisesta asemastaan tarpeettomuuteen. Ennen maailman osana ollut joutuukin maailman hylkäämäksi. Edessä on syrjäytymistä, joka johtaa turhautumiseen ja viimein väkivaltaan. Vaikka näyttämöllä eletäänkin aikuisten ihmisten maailmaa, on helppoa nähdä yhtäläisyydet nuoriin miehiin ja heidän väkivallanpurkauksiin.

64240_IMG_4936Tuula (Salli Suvalo) ja Sonja (Tiia Ollikainen). Kuva: Jyväskylän kaupunginteatteri/Riku Suonio.

Mieskuvauksista kiinnostuneelle näytelmä antaa paljon. Jo ensimmäinen kohtaus kertoo, että kyse on miehistä. Tuleehan siinä itsekin väkinäisesti naurahdettua, kun tajuaa näyttämöllä olevan suomalaisen miehen syyllistävän itseään taas kerran kaikesta. Se on miehen sisimmän synkintä aluetta, jonka esiintuloa jokainen mies ainakin alitajuisesti pelkää. Esille tulee myös inhottavin kysymys: miksi suomalaisen miehen romahtaessa sairaalaan joutuu usein vaimokin? Vaikka näytelmän näkemys on mieskeskeinen, se levenee parilla kevyellä liikkeellä naisten ongelmiin. Yksinäisyyden pelko tai lapsi pitää naisen huonossakin parisuhteessa.

Tarpeettomia ihmisiä on karuudessaan tehokkaasti käytetty parituntinen. Yhteiskunnan sosiaalisista ilmiöistä kiinnostunut katsoja on kuin joulupöydän ääressä; Lundánin teksti viittaa lyhyessä ajassa moneen kivuliaaseen aihepiiriin. Kuten joulun ahmatti, myös näytelmää valppaasti seurannut katsoja päätyy ähkyyn. Tähän kirjoitukseenkin sai mahtumaan vain osan kaikista niistä ajatuksista, jotka esityksen aikana päässä pyörivät. Hyvä näytelmä panee ajattelemaan vielä seuraavina viikkoinakin.