Peruskoululaisen burnout

Katselin A-Studio: Talk -ohjelmaa, jossa puhuttiin peruskoulusta, oppilaiden poissaoloista ja vanhempien ja koulun roolista kasvatuksessa.

Ohjelmaa katsoessa mieleen tuli kysymys: onko koulumaailma tosiaan muuttunut noin paljon kymmenessä vuodessa vai olenko minä vain kasvanut jossain käsittämättömässä pumpulipallo-linnunpesässä, jossa tuollaisia ongelmia ei ollut edes niillä luokan pahimmilla tapauksilla?

Ohjelmassa särähti korvaan nykylasten ongelmat. Heillä on kuulemma burnout viimeistään yläasteella. Lisäksi haastatellut lapset kertoivat arkisesti, että opettajan pärstäkerroin on tavallinen syy poissaololle. Oli vaikea uskoa korviaan.

Matkaan takaisin omiin yläastevuosiini. Myönnän, että matikan numero oli muita numeroita huonompi, ja siihen syypäänä pidin sitä, ettei opettaja oikein löytänyt keinoja kannustaa minua. Matematiikan tunnit eivät olleet mukavia, mutta en silti lintsannut kertaakaan minkään oppiaineen tunnilta. Eivätkä lintsanneet nekään, joiden motivaatio oli vielä huonompi. Silloin purtiin hammasta, oltiin epämukavuusalueella ja yritettiin kuitenkin pärjätä. Sillä siitä selvittiin.

Eikö nykykoululainen kestä yhtään epämukavuutta? Mietityttää vain, että miten jo peruskoulussa loppuun palava kestää lukion, yliopiston tai työelämän paineet?

2 Comments

  1. Olen ymmärtänyt nykyisten vanhempien antavan vähemmän vastoinkäymisiä lapsilleen kuin aiemmat sukupolvet. Vastoinkäymisten kohdalla lapsi pystyy tekemään valintoja miten reagoida tilanteeseen. Jos reaktio oli epätoivottu, voidaan rohkaista parempaan käytökseen. ”Ensi kerralla pure hammasta ja kestä se.”

    Sen sijaan vanhemmat tarjoavat helppoa elämää, mikä kostautuu. Pienet epämukavuudet muuttuvat maailman kaataviksi vastoinkäymisiksi. Peruskoulun opettajat pääsevät kokemaan miltä tuntuu saada ”aiheetonta” sähköpostia ja työhön liittyviä puheluita 24/7.

    Koen kasvaneeni vastoinkäymisteni takia. Voiko ihminen kasvaa ilman koettelemuksia?

    1. Aivan totta. Toki voi olla vastoinkäymisiä, jotka passivoivat ihmistä ja vievät häntä ”taaksepäin”, mikä voi näkyä vaikka syrjäänvetäytymisenä. Nuorellahan ei voi olla kokemusta siitä, mikä on ns. normaalia vastoinkäymistä ja mikä puolestaan ylittää rajan. Siksi tarvitaan aikuisen tukea. Olen kyllä tyytyväinen, että joskus on ollut rankkaa. Onpahan oppinut paljon itsestään, kun kestämisen rajoja on hieman koeteltu.

Kommentointi on suljettu.